"Näin tällaista unta..."

Näin unta tuonpuoleisesta. Mikä on hämmentävää, koska en ole kristitty tai tunnusta mitään muutakaan virallista uskontoa. Myönnetään, etten oikeastaan ole ateistikaan, vaan uskonnollinen elämäni perustuu joukkoon random taikauskomuksia, joihin suhtaudun intuitiivisesti ja agnostisesti ("En nyt sataprosenttisen varmuudella usko, että keittiössäni asustaa kotitonttuja, mutta ei se toisaalta maksa paljoa laittaa yksi omena syrjään keittiöhenkien ruokauhriksi."). Anyway, toisin kuin vakaumuksellisimmilla uskovaisilla, minulla ei ole mitään selkeää näkemystä kuolemanjälkeisestä elämästä, ei visiota tuonpuoleisesta, joka nojautuisi jonkin uskonnon laatimiin sääntöihin siitä, millaista siellä on, miten ja ketkä sinne pääsee ja niin edespäin.

Unessani olin siis kuollut ja löysin itseni talosta (oikeastaan isosta rakennuksesta, jossa oli paljon pieniä huoneita ja käytäviä, kuin hylätty koulu tai maailman suurin kimppakämppä). Taloa ympäröi puutarha, mutta puutarhan aidan toisella puolen ei ollut mitään. En unessani käsittänyt, oliko siellä tyyliin autiomaa vai musta tyhjiö vai mitä, en varsinaisesti nähnyt aidan toiselle puolen. Tiedostin vain, ettei siellä ollut Yhtään Mitään. Kaikki, mikä tässä maailmassa oli olemassa, oli talossa.

En ollut talossa yksin. Siellä asui koko joukko väkeä. Olin hämmentynyt, kun en nähnyt isovamhenpiani, tai vanhuksia ylipäätään. Jos tämä on tuonpuoleinen, eikö heidän olisi pitänyt olla myös täällä. Yksi tyttö selitti minulle, että kukaan ei tiedä, onko tämä vain yksi tuonpuoleisista maailmoista ja heidän kuolleet tuttavansa vain menneet johonkin toiseen tuonpuoleismaailmaan, vai vietämmekö tässä osassa tuonpuoleista vain osan aikaa ja siirrymme myöhemmin muualle tai katoamme kokonaan (jolloin kävisi järkeen, etteivät isovanhempani enää olisi täällä) vai päätyykö tuonpuoleiseen vain osa ihmisistä ja jos päätyy niin miksi juuri me mutta eivät kuolleet tuttavamme. Epätietoisuudesta johtuva ahdistus näytti olevan vallitseva tunne talon asukkaiden keskuudessa. Kukaan ei tiennyt, miksi olimme täällä, miksi juuri me ja mitä meille tapahtuisi tulevaisuudessa.

Huomasin inhokseni, että eräs kiusaajistani oli talossa myös. Hän huomasi minut ja hänen silmiinsä syttyi se sama sadistinen kipinä kuin aina minua kiusatessaan. Tiesin, että tilaisuuden tullen hän aikoisi tehdä parhaansa satuttaakseen minua. Olin tukahtua epäoikeudenmukaisuuden tunteesta - miksi kiusaajani, tuo sadistinen ihmispaska, pääsi tuonpuoleiseen mutta isovanhempani eivät? Hain turvaa tytöstä, joka oli puhunut minulle aiemmin. Selitin, että talon naisten on pidettävä yhtä, sillä niljakkaat miehet eivät uskalla hyökätä joukon kimppuun, mutta rääkkäävät kyllä mielellään yksinäisiä naisia. Ilokseni tyttö oli kanssani samaa mieltä ja aloin tuntea oloni kohentuvan alun pelokkuuden jälkeen.

Tyttö spekuloi, että puutarhassa kasvavat kukat olivat niitä kukkia, joita omaisemme istuttivat haudoillemme. Hän mainitsi, ettei tässä maailmassa kasva mitään muuta kuin kukkia - ei puita eikä ruohoa, eikä täällä ollut yhtään eläimiä, ei edes hyönteisiä. Vain me kuolleet ihmiset. Kysyin silloin, että mitä me syömme, jos täällä ei kasva syötäviä kasveja eikä ole lainkaan eläimiä. Tyttö sanoi, että me olemme kuolleita, ei meidän tarvitse syödä. Tänne joutuminen on kuulemma aina kova pala kulinaristeille ja ammattikokeille, kun heidän on luovuttava jostain, joka oli heille hyvin tärkeää. Minä myönnän, että vaikka en enää tarvitsisi ruokaa elääkseni, sen puute masentaa minua, koska syöminen on kivaa.

Tyttö myönsi tuntevansa samoin ja harmitteli, ettemme elä kulttuurissa, jossa haudoille jätetään ruokauhreja. Jos hänen spekulaationsa puutarhan kukista piti paikkaansa, ruokauhrien pitäisi silloin ilmestyä aivan etupihalle. Täällä on vain syömäkelvottomia kukkia ja ihmisiä. Voisihan sitä nälkäänsä juoda verta, jos joku suostuisi sitä antamaan.

Ymmärrettävästi minä innostuin tästä valtavasti. Tottakai sinä saat juoda vertani, niin paljon kuin tahdot. Eihän tässä enää voi verenhukkaan kuollakkaan. Tyttö ilahtui suunnattomasti ja lähdimme etsimään huonetta, missä voisimme suorittaa verenluovutuksen kaikessa rauhassa. Loput muistikuvat unesta ovat hataria. Muistan pitäneeni tyttöä sylissäni, tunsin hänen painonsa ja lämpönsä ja liikkeensä, hän tuntui niin kovin todelliselta. Mutta en muista lainkaan, miltä hän näytti. Tunsin vereni vuotavan, tunsin, kuinka hän joi haavastani, mutta en tuntenut kipua. Olin vain hyvin onnellinen ja silitin hänen hiuksiaan.

Omituinen uni. Kaipa alitajuntani on sitä mieltä, että minä en kaipaisi kuolemanjälkeiseltä elämältä muuta kuin verenjuontia ja mukavan tytön seuraa.