cityvampire

Sisältää juonipaljastuksia.

Kotimainen vampyyrikirjallisuus on harvinainen laji. Novelleja toki löytyy jonkin verran, mutta kokonaisia romaaneja... minulle ei tältä istumalta tule mieleen muita kuin Jarkko Laineen Vampyyri (joka oli hyvin perinteistä suomalaista kirjallisuusgenreä - tuskapaskakirja, missä kaikki on koko ajan inhottavaa, kaikilla menee huonommin ja on kurjempaa kunnes koko roska lässähtää antikliimaksiin kuin jäätelöpaketti, jonka laitoin vahingossa jääkaappiin pakastimen sijasta). Olin hyvin utelias, kun sain kuulla harvinaisen lajin poikineen uuden yksilön, Terhi Takaisiasen esikoisromaanin nimeltä Pure Mua.

Minulla oli ristiriitaisia odotuksia kirjalta. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Suurin osa suomalaisista romaaneista, joita olen lukenut joko koulussa pakon vuoksi tai vanhempieni suosittelemana ovat olleet mielestäni parhaimmassa tapauksessa tylsiä ja pahimmassa tapauksessa sietämättömän teennäistä taideproosaa. Mutta tämä kirja ei vaikuttanut taiteelliselta. Se lupaili enemminkin viihdekirjallisuuden vilpitöntä oman juustoisuutensa hyväksymistä kuin tekotaiteellisuutta. Ja se oli hyvä enne.

Noh. Minä luin kirjan. Ja minulla on edelleen erittäin ristiriitaisia ajatuksia siitä. En osaa sanoa, pidänkö siitä oikeasti.

Itse tarina on hyvin kirjoitettu. Teksti on sulavasti etenevää ja kerronta paikoin hyvinkin nokkelaa ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ennalta-arvaamattomia, mikä on harmillisen harvinaista tässä genressä. Vampyyrikirjallisuus on niin täynnä geneerisiä, toisiaan toistavia tarinoita ja arkkityyppejä, että monesti näen jo ennalta, mihin suuntaan tarina on menossa. Mutta Pure Mua sai ainakin minut yllättymään vähän väliä. Tietysti, ennalta-arvaamattomuus ei saa olla itseisarvo, ja kirjailijat, jotka johdattelevat lukijaa ensin yhteen suuntaan ja sitten kiskaisevat maton alta ja jotka laittavat hahmonsa käyttäytymään epäuskottavasti vain saadakseen aikaan mehukkaan plot twistin, eivät yleensä tuota kovin mielekästä tarinankerrontaa. Mutta tässä kirjassa kaikki juonikäänteet tuntuvat uskottavilta ja luontevilta. Juoni myös eskaloituu koko ajan, kannustaen lukemaan vielä yhden luvun, koska ei halua jäädä cliffhangeriin.

Vampyyrikirjallisuus on täynnä toistoa samoista, vanhoista tarinaideoista, joten on jokseenkin harvinaista, että löydän kirjan, joka on keksinyt jotain aivan uutta. Tämän kirjan perusidea on, että koska vampyyreita ei periaatteessa luokitella ihmisiksi, niitä ei koske ihmisoikeudet ja niin ollen niillä käydään laitonta orjakauppaa. En ole törmännyt tähän tarinaideaan aiemmin. Noh, olen itse kirjoitellut tarinaa vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa ihmisen sijaan vampyyrilepakot kehittyivät älykkäimmäksi ja dominoivaksi lajiksi ja ne pitävät ihmisiä kotieläiminä, ja yksi hyvin kiivas "ihmisoikeusaktivisti"-lepakko ottaa asiakseen todistaa, että ihminen on yhtä älykäs kuin vampyyri. Minunkin tarinani käsittelee älyllisen lajin orjuuttamisen epäeettisyyttä, mutta minulla valta-asetelma on perinteinen - vampyyrit ovat dominoivampi puoli. Tarkiainen pistää päälaelleen vampyyrin ja uhrin/luovuttajan välisen voimasuhteen. Paitsi että päähenkilö ei itse asiassa todellakaan halua vampyyriorjaa, jonka hänen kajahtaneet vanhempansa hänelle lahjoittivat, turvautuu haltuunsa uskottuun valtaan vain pakon edessä ja vastoinkäymisistä huolimatta hän koettaa löytää keinon vapauttaa "lemmikkinsä" luontoon ilman pelkoa että se päätyy takaisin orjakauppiaiden käsiin.

Seuraavaksi aion spoilata tarinan viimeisen juonikäänteen. Käykin ilmi, että orjakauppaa pyörittää ihmisten sijaan muuan vampyyri, jonka suureen suunnitelmaan kuuluu tehdä vampyyrilemmikit trendikkäiksi eliitin keskuudessa, ujuttaa valikoituihin sukuihin vampyyriorja ja sitten H-hetkenä kytkeä turvalaitteet toimimattomiksi, jolloin omistajiensa ikeen alla kärsineet vampyyrit kostonhimoisina syövät kaikki Suomen isorikkaat.

Ja tämän... pitäisi olla tarinan pahis. Tämän pitäisi kuulostaa lukijan korviin hirveältä verilöylyltä ja mielettömältä viattomien ihmisten teurastamiselta. Noh. Kaipa se sitten tekee minusta ihmishirviön, kun olen sitä mieltä, että tämä on loistava suunnitelma. Minusta jokainen, joka hankkii "yksilön" ihmiskaupan välityksellä omaksi pikku seksilelukseen ansaitsee tulla nälkäisten vampyyrien raatelemaksi. Ja kyllä, jos kävisi ilmi, että ihmisen rinnalla eläisi toinen aivan yhtä älykäs laji, se ei muuttaisi asiaa mihinkään. Orjakauppa vampyyreilla olisi aivan yhtä vastenmielistä kuin ihmiskauppa. Jokainen, jonka mielestä orjuus on kiva juttu, joka pitäisi saada palauttaa takaisin osaksi eliitin harrastuksia, ansaitsee tulla orjansa tappamaksi.

Orjuus-aihe on yksi niitä syitä, miksi minulla on niin ristiriitaisia tunteita tästä kirjasta. Toisaalta se on uusi, kiehtova tarinaidea ja se luo mielenkiintoisia suhteita hahmojen välille. Mutta minua oksettaa aina, kun sitä joko vahingossa tai tahallaan romantisoidaan tai kaunistellaan. Tarkiainen on päättänyt, että hänen vampyyrinsa ovat nymfomaaneja. Okei. Mutta minua henkilökohtaisesti kuvottavat kertomukset viettelevistä prostituoiduista, jotka ovat ammatissaan, koska tykkäävät seksistä niin kamalasti, kun prostituution karu todellisuus on jotain ihan muuta. "Se tykkää siitä kuitenkin" on vale, jonka lismaiset setämiehet uskottelevat toisilleen käytyään "pelaamassa minigolfia" Thaimaassa. Se, että tiedän päähenkilön omistaman orjavampyyrin olleen mukana eliitinmurhajujussa, ei tee näitä kohtauksia yhtään vähemmän epämiellyttäviksi. Yhden pointin annan kirjalle; päähenkilö alkaa käpälöidä orjaansa kännissä mutta kauhistuu sitten tekoaan ja ajattelee, että hänestä on tullut hirviö.

Jos jokin kuvottaa minua vielä enemmän kuin prostituoitujen maalaaminen nymfomaaneiksi, se on seksuaalinen väkivalta. Luojan kiitos sitä ei tässä kirjassa varsinaisesti ole, mutta ihan tarpeeksi pahaa on se, että aina halutessaan uhata päähenkilöä, eräs miesvampyyri uhkailee häntä raiskauksella. Ja minun olisi muka tarkoitus välittää siitä, miten tällä jätkälle käy. Se on jotain niin vastenmielisen... maskuliinista, että halutessaan satuttaa ensimmäisenä mieleen tulee raiskaus. Kun nainen näkee rakastamansa ihmisen toisen orjuuttamana, voi sokean raivon vallassa hakata orjuuttajan tunnistamattomaksi, mutta ei, naiset eivät raiskaa, naisille seksi ei ole kidutuksen väline. Mies, jolla alkaa vihasta stondata ja joka haluaa seksiä vihollisensa kanssa on sairas ja tarvitsee ammattiauttajan apua. Men are scum!

Tämä kirja ei muutenkaan ole feministille erityisen mieleen. Päähenkilöä lukuunottamatta kaikki naishahmot on kuvattu epäuskottaviksi, misogynistisiksi karikatyyreiksi. Pääpahista lukuunottamatta mieshahmoista puolestaan on yritetty tehdä sympaattisia, sellaisia joita kaikista valuvioistaan huolimatta lukijan oletetaan ymmärtävän. Päähenkilöllä on stalkeroiva ex-poikakaveri, joka ei ymmärrä mitä "ei" tarkoittaa. Olin vakuuttunut, että tämä hyypiö osoittautuisi kirjan lopussa pahikseksi, because his actions were just raising a red flag after another. Tämä olisi tyyppi, joka lopulta tappaa päähenkilön koska "jos minä en voi saada sinua niin sitten ei kukaan." Mutta ei, tätä stalkkeri-exää minun oletetaan sympatisoivan, kun se on niin herttainen ja sen tyhmät vitsit niin hah-hah-hauskoja. Kirja haluaa minun pitävän kaikkia naisia ilkeinä narttuina tai tyhminä blondeina päähenkilöä lukuunottamatta (your "I'm not like other girls"-complex is showing...) ja haluaa minun sympatiseeraavan raiskauksella uhkailijaa ja creepya stalkkeria. Onko tämä joku heterokulttuurijuttu vai mitä minä en tajua? Also, if your only way to make the heroine likeable is to turn all the other women into cartoonishly evil cardboard cutouts so that she'll look better in comparison, the reader will become suspicious of her character (because exaggerating the faults in others while claiming you yourself are perfectly innocent is a strategy used by narcisstic, manipulative jerkfaces).

Olen myös hieman pettynyt siihen, että päähenkilö vahvistaa stereotypiaa leuhkoista, rahvasta ylenkatsovista, rahaa tuuleen viskovista suomenruotsalaisista. Se on melkein yhtä laiskaa kuin jos tekisi tarinan varastelevista mustalaisista. Päähenkilö haluaa toki olla erilainen kuin sikailevat vanhempansa, mutta suhtautuu rahaan silti samalla välinpitämättömyydellä kuin pahinkin bättrefolkin lapsi. Ai, pistin kännykän paskaksi vain koska puhelu vitutti minua. Whatever, pappa betalar. Yhdessä kohtauksessa päähenkilö ja stalkkeri-eksä katsovat vierestä mielenosoitusta, joka on samanaikaisesti rasistinen ja hallitusvastainen (just. Ihanko oikeasti tahdot vetää yhtäläisyysmerkit Rajat Kiinni-idioottien ja työttömyyshelvetissä kärsivien vähäosaisten välille? Haistakaa kukkanen.). Päähenkilö fundeeraa, että mistä tämmöinen viha kumpuaa. Se on stalkeri-eksä, joka selittää, että syrjäytyessään ihmisen pitää keksiä joku syntipukki, oli se sitten vaikka maahanmuuttaja tai hallitus, mutta tämä sopisi paremmin päähenkilön suuhun. Ajatus siitä, että herraviha on lähtöisin syrjäytyneen ressukan väärinkohdistetusta syyllistämisestä on juuri sellaista, mitä stereotyyppinen bättrefolk sanoisi. Koska eihän se voi mitenkään rikkaiden vika olla, jos Suomen vähäosaiset kärsivät.

Minä haluaisin pitää tästä kirjasta. Se on niin vilpitöntä viihdekirjallisuutta ja hyvin kirjoitettu ja sen perusidea on todella mielenkiintoinen. Mutta luulen, etten lue sitä enää uudestaan, koska se sai minut oksentamaan suuhuni sen verran usein, etten välitä kokea sitä toista kertaa. Jos tämä olisi kirjoitettu hieman toisin, olisin luultavasti rakastanut sitä. But there's no point crying after wasted potential.

Josephine de Beauharnais vastaan tappaja-lapamato

Näin unta, että olin Josephine. Tiedättehän, Napoleonin vaimo. Minä ja Nasse oltiin matkustettu Brasiliaan tapaamaan pikaisesti presidenttiä, koska olimme kuulleet huhuja, että hän olisi kiinnostunut liittoutumisesta Englannin kanssa, mikä ei luonnollisesti käynyt Ranskalle päinsä.

En muista mitään tapaamisesta Brasilian presidentin kanssa. Uneni jatkui, kun pysähdyimme matkalla lentokentälle ostamaan matkamuistoja lapsille. Napoleon ehdotti pajunkissoja, minun mielestäni ananakset on se perinteisempi tuliainen Brasiliasta. En viitsinyt tapella asiasta, joten suostuin ostamaan pari oksaa pajunkissoja. Olin kuitenkin tietoinen, että matkamuistopuodin myyjä oli fanaattisen englanninmielinen ja saisi raivarin, jos tietäisi palvelevansa Ranskan keisaria ja keisarinnaa. Tämän vuoksi en uskaltanut käyttää omaa luottokorttiani, koska siitä näkisi, että olen ranskalainen. Pyysin, että saisin käyttää Nassen korttia, koska hänen korttinsa oli italialainen.

Myyjä kuitenkin näki huijaukseni lävitse ja arvasi, keitä olemme. Kassapöydän takaa hän otti esiin pienen sylikoiran, ja sanoi, että olen juuri häätänyt lapamadon koiraltani, ehkä arvon rouva haluaisi sen. Ja sitten jostain koiran lähituntumasta summonoitui esiin valtava, turvonnut, valkoinen toukka, joka kieritti itsensä palloksi kuin vyötiäinen ja alkoi pyöriä lattialla minun suuntaani.

Reagoin hyvin realistisesti kirkumalla ja koettamalla karata matopallolta, joka kaiken kukkuraksi alkoi kumipallon tavoin pomppia, pyrkien koko ajan lähemmäs minua. Lopulta se onnistui hyppäämään niskaani. Puodissa oli kukkasidontapöytä ja sillä oli sakset. Sieppasin sakset, suuntasin ne niskaani ja aloin saksia toukkaa silpuksi. Sen sisältä vuosi niljaista, liimamaista tahmaa, joka valui pitkin selkääni ja uhkasi liisteröityä siihen pysyvästi.

Kiskoin väellä ja vaivalla madonniljan ja -nahan pois selästäni. Se oli muuttunut pitkäksi, limaiseksi nauhaksi, juuri sopivaksi läiskäyttää röyhkeää myyjää ruoskan tavoin. Minkä teinkin, todeten että tässä on matosi takaisin, senkin paholaisnainen. Myyjä oli verisesti loukkaantunut, häntä ei kuulemma ole koskaan kutsuttu niin rumalla nimellä. Silloin viereisen liikkeen parturi pistäytyi puotiin ihan vain sanomaan, että sori, kyllä se kuvaa sinua oikein hyvin, olet tosi rasittava tyyppi.

Minä ja Napoleon keräsimme ostamamme pajunkissat ja jatkoimme matkaa. Lento lähtee alle tunnin päästä niin ei enempää tuliaisshoppailua, totesi Napoleon.

Mitä vittua, alitajunta.

How people will excuse almost anything for a male fictional character they like but will declare female characters bithces if they do anything remotely bad (sometimes even just the horrible crime of Being There)

Pari vuotta sitten kirjoitin tulikivenkatkuisen päivityksen, jossa purin vitutustani raiskaajien "ymmärtäjiin" ja uhrin syyllistämiseen, sekä miesten seksivietin vastenmieliseen ulkoistamiseen luonnonvoimaksi, jolle miesparat eivät mukamas mitään voi. Tämä on vähän sama aihe, mutta ilmiö, johon olen törmännyt fandomissa. Yllättävää kyllä, nimenomaan Takarazukan fandomissa. No, ei onneksi koko porukasta, mutta joukossa on muutama hyvin kovaääninen misogynisti.

Tehdään heti yksi asia selväksi: Pahat, moraalisesti kyseenalaiset tai luonteeltaan heikot hahmot ovat osa tarinankerrontaa ja on täysin normaalia pitää tällaisista hahmoista. Kuka nyt ei rakastaisi oikein herkullisesti toteutettua pahista? Minun ongelmani on fanien asenteessa, jossa fiktiivisten mieshahmojen pahoja tekoja koetetaan painaa villaisella, sysätä ulkoiselle syntipukille ja muuten vain vähätellä. Erityisesti tämä häiritsee minua silloin, kun sitä tehdään yhtä aikaa naishahmojen täysdissauksen kanssa. Joko keksit tekosyitä molemmille tai tuomitset molemmat, kaikki muu on epäreilua. Ja kyllä, mitä komeampi ja karismaattisempi mieshahmo on, sitä herkemmin hänelle annetaan paskaa anteeksi.

Sitä luulisi, että koska Takarazukassa kaikki näyttelijät ovat naisia, tällaisesta naisvihamielisestä vastakkainasettelusta oltaisiin vapaita fanien keskuudessa. Niinhän sitä luulisi. Mutta jakamalla näyttelijät miesroolinesittäjiin ja naisroolinesittäjiin Takarazuka on uudelleenkeksinyt seksismin. Ei ole mikään salaisuus, että miesroolinesittäjillä on enemmän faneja ja vaikka teatterin toiminnan kannalta molemmat ovat yhtä tärkeitä, jotkut fanit vähättelevät naisroolinesittäjiä surutta. Mutta tässä ei ole kyse näyttelijöistä, vaan hahmoista, joita he esittävät. Jotkut fanit ovat hyvin kärkkäitä vihaamaan naishahmoja.

Madonna-huora jaottelu elää edelleen. Nainen voi olla vain täysin viaton tai täysin turmeltunut, mitään inhimillistä keskitietä ei ole. Mutta kun miehellä on hieman valuvikoja, hän on vain Syvällinen Hahmo.

Kerran kuulin väitteen, jonka mukaan Oopperan Kummituksessa on oikeasti vain yksi hirviö ja se on Christine. Okei. Erik saa tappaa ja kiduttaa ihmisiä ja saa silti sääliä, mutta Christine tekee yhden huonon valinnan (väittää kestävänsä katsoa Erikin kasvoja, eikä kestäkään) ja on heti leimattu hirviöksi. Ei ainoastaan tyhmäksi tai nartuksi, hirviöksi. HIRVIÖKSI. Mitä vittua?

Kun Elisabeth ei tajua antaa tukea pojalleen ja tämä tekee itsemurhan, hänetkin leimataan hirviöksi. Mutta kukaan ei koskaan sano sanaakaan siitä, että Franz Josef hylkäsi poikansa ensin ja vielä julmemmin. Koska jos isä epäonnistuu vanhemman roolissaan, se on ihan luonnollista ja ymmärrettävää, koska kaikkihan me olemme ihmisiä ja teemme virheitä? Mutta jos nainen, ÄITI, on huono vanhempi, niin se on anteeksiantamaton perisynti ja Herran silmissä kauhistus! Ei helvetti näitä seksismin aikaansaamia kaksoisstandardeja. Mies on hyvä vanhempi kun kerran sylkäisee lapsensa suuntaan mutta naiselta ei odoteta mitään vähempää kuin täydellistä uhrautumista lapsiensa puolesta marttyyrinviitta harteillaan.

Minua inhottaa Hyvä Äiti-myytti. Eivät äidit ole mitään helvetin madonnapyhimyksiä, he ovat ihmisiä ja heillä on kaikki ihmisille ominaiset vahvuudet ja heikkoudet. Jotkut ovat hyviä vanhempia, toiset tekevät vähän virheitä ja jotkut ovat julmia. Ja luonnollisesti tässä ihmiössä vituttaa myös se, että mitään Hyvä Isä-myyttiä ei ole, koska vielä vuonna 2018 ihmiset olettavat äidin olevan se varsinainen kasvattaja.

Minulla menisi tässä koko yö, jos alkaisin yksi kerrallaan kuvailemaan musikaaleja, joissa miehen pahuutta on vähätelty ja naisen narttumaisuutta suurenneltu. Yksi erikoinen variantti on vielä mainittava. Nimittäin se, kun jotkut fanit parittavat mielessään mieshahmoja keskenään ja eivät siedä että toisella näistä miehistä on vaimo/tyttöystävä/muu naispuolinen romanttisen mielenkiinnon kohde ja niin ollen vihaavat tätä naishahmoa. Se on minusta vain jotenkin surullista, tällainen oman päänsisäinen fanifiktion romahtamisen kostaminen naishahmolle. Joskus harvinaisemmissa tapauksissa se ei tosin ole pelkkää päänsisäistä fanifiktiota, Takarazukalla on toisinaan ollut vihjailuja homoromansseista. Ja on aivan luonnollista, että jotkut fanit kokevat homoromanssin kariutumisen naispuolisen kolmannen pyörän ilmestymiseen pettymyksenä, mutta minusta olisi parempi, että he keskittyisivät moittimaan käsikirjoittajaa, joka päätti tämän juonenkäänteen. Naishahmon mustamaalaaminen ei ole minusta kovin kypsä tapa hoitaa asia.

Kaksi päivää S:n seurassa.

Ensimmäisenä päivänä shoppailimme yhdessä Hankyun tavarataloista. Olimme liikkeellä niin aikaisin, että Quatre Reves (puoti, joka myy Takarazuka-kamaa) ei vielä ollut auki, joten ensin menimme etsimään siskolleni yukataa (äitini oli tilannut, että haluaa ostaa siskolleni yukatan). Ensin koetimme valita suuresta valikoimasta aitoja japanilaisia yukatoita, mutta jokin keskustelussa myyjän kanssa johdatti meidät toiselle osastolle, missä myydään turisteille suunnattuja yukatoita (en tiedä, miten ne eroavat normaaleista, minusta ne näyttivät samalta, joskin hieman yksinkertaisemmilta). Kun mainitsin, että siskoni on minua aavistuksen pidempi, myyjä löysi minulle vain kaksi vaihtoehtoa - violetin kirsikankukilla koristellun ja sinisen, jossa oli lootuksia ja vesiaiheisia koristeita. Valitsin sinisen, koska vesikuviot olivat minusta kauniita.

Sitten Quatre Reves oli jo auki. Myönnän, että en katsonut sitä läpi ihan niin tiheällä kammalla kuin olisin muuten, koska minua hävetti seisottaa S:ta puodissa, jonka myyntiartikkeli on hänelle täysin vieras (hän ei tunne Takarazukaa, on vain kuullut siitä). Myös, minulla on alitajuinen taipumus hävetä automaattisesti kaikkea, mistä pidän. Sorruin silti hieman heräteostoksiin ja myönnän, että rahaa paloi. Etenkin näyttämökuvia tulin poimineeksi paljon. Siellä oli kuvia Punaisesta Joesta (musikaali, joka perustui klassikkomangaan Sky is on the Banks of the Red River), ja minä pidin siitä paljon. Tämä oli tosin aika pieni Quatre Reves, joten valikoima oli suppeampi ja monet näyttämökuvista oli loppuunmyyty. Talvella sitten käyn Tokiossa isommassa puodissa.

Sitten kävimme lounaalla. Syömisongelmieni vuoksi olin kovasti pelännyt yhteisruokailujamme, mutta ensimmäisenä päivänä kaikki meni hyvin. Lounaalla kävimme ravintolassa, jonka valikoimaan kuului liha-annoksia. Tilasin paistettuja naudanlihasuikaleita ja riisiä (en pidä riisistä, mutta saan sen alas oksentamatta). Sen kanssa tuli kylläkin kuvottava salaatti, jota varovasti kokeillessani tunsin varoittavat oksennnusrefleksin merkit. Onnekseni kävi ilmi, että yökötyksen aiheuttaja oli salaatin päälle kaadettu etikka/liemi/kastike, ja kun kuorin päällimmäisen kerroksen pois, sen alla oli kastikkeetonta salaattia (maistui pahalta mutta sain alas oksentamatta). Liha oli herkullista. Aterian jälkeen tarjoiltiin teetä ja vaikka olen yleensä huono kuumien juomien kanssa, tällä kertaa en polttanut kieltäni. En tosin edelleenkään käsitä teen viehätystä, minusta se maistuu metallilta ja ruoholta.

Iltapäivällä kävimme syömässä jäätelöä ja juttelimme kauan. S oli hyvin ystävällinen ja luulen, että hän on hieman yksinäinen ja siksi vietti mielellään kanssani kaksi kokonaista päivää sen sijaan, että olisimme vain nopeasti tavanneet kahvilassa. Hän sanoi saavansa energiaa siitä, kun pääsee välillä hieman kävelemään ulos talosta. Minä tulin luvanneeksi hänelle, että kerron kun tulen seuraavan kerran käymään ja voimme tavata uudelleen.

Etsimme mustetta kalligrafiakynääni, mutta kyseiseen malliin löytyy kuulemma mustetta vain Tokiosta. Koska muste on lopuillaan kynästäni, päätin ostaa uuden kalligrafiakynän, ne eivät ole kovin kalliita. Mutta S halusi ostaa sen minulle lahjaksi. Kiitin häntä kovasti. Viimeisenä etsin vielä jotakin vietävää Ilonan ja Joonaksen vauvalle. Kyseisen tavaratalon lastenosasto oli hyvin pinkki-sininen värittynyttä, joten ostin yhden beigenvärisen puvun. Se ei ehkä ole nätein eikä erityisen kätevä, mutta elehän on lahjoissa tärkein.

Kävimme vielä illallisella eräänlaisessa seisova pöytä-periaatteella toimivassa ravintolassa, mikä oli onni, koska siten saatoin ladota lautaselleni vain sellaista ruokaa, minkä tiesin voivani syödä. Otin paistettua kanaa ja leivitettyä katkarapua (no, sitä katkaravun aavistuksen isompaa serkkua, en tiedä mikä sen nimi on suomeksi), ranskanperunoita, raakoja vihanneksia ja leipää. Jälkiruokia kokeilin pienen palan kaikkea (yhtä en saanut alas ja piilotin sen servetin alle). S kannusti minua koko ajan hakemaan lisää ja lopulta minun oli pakko vakuutella, että olen aivan täynnä. Selitin, että minulla on pieni vatsa, jonne ei mahdu paljoa kerralla. Mikä on totta, mahani on tottunut saamaan yhden ison aterian päivässä (tavallisesti töiden jälkeen) ja sen lisäksi pieniä välipaloja silloin tällöin. Kun olen ensin lounaalla täyttänyt mahani lihalla ja riisillä (eikä sekään mikään pieni annos), tämän illallisen jälkeen olin ähky ja ylensyötetty. Parempi toki näin kuin joutua häpeämään ravintolassa sitä, ettei pysty syömään tarjottua ruokaa. Palatessani hotellille aikainen herätys ja raskas vatsa nukuttivat minua kovasti ja sammuin täysin.

Kaikissa turistioppaissa väitetään, että Japanilaiset ruoka-annokset ovat pieniä, ja ravintolakulttuuriin kuuluu pikemminkin maistella ruokia kuin ahtaa mahansa täyteen. Illastettuani S:n kanssa en osta tätä väitettä.

Seuraavana päivänä lähdimme varhain aamulla bussilla kohti paikkaa, jota uskon S:n nimittäneen Naruton Pyörteeksi. Aiemmin suunnittelemamme matka veden päälle rakennettuun kylään kariutui, koska sinne johtava tie oli poikki tulvien vuoksi. Perillä otimme veneajelun katsomaan pyörrettä, mutta se oli tähän aikaan vuodesta hyvin pieni. Otin kuitenkin paljon valokuvia, koska S tuntui olevan huolissaan, että matkamme oli epäonnistunut nähtävyyden pienuudesta johtuen, ja halusin että hän näki, että minusta ilmiö oli silti mielenkiintoinen. Ja kieltämättä se olikin jännä näky, kun muuten tyynen meren yhdessä kohtaa vesi pyörii ja kuohuu ja aaltoilee villisti.





Ennen lounasta meillä oli hieman luppoaikaa ja S ehdotti, että kävisimme museossa. Emme ehtisi katsoa kuin vähän, aikaa oli vain puoli tuntia, mutta pääsisimme pois helteestä. Suostuin tietenkin ja varauduin nykytaiteeseen, mutta tämä museo olikin täynnä kopioita maailmankuuluista taideteoksista. Heti avauksessa astuimme huoneeseen, johon oli maalattu kopio Sikstiiniläiskappelista. Ehdimme katsoa hieman keskiaikaista taidetta (siellä oli kokonaisen seinän kokoinen jäljennös Neidosta ja Yksisarvisesta) ja renessanssitöitä (olimme juuri pääsemässä Botticelliin, kun piti lähteä). Minä en yleensä ole taideihminen, mutta historiallinen taide kiinnostaa minua suunnattomasti enemmän kuin moderni taide. Ainoa sääli oli, että näyttely piti juosta läpi koska meillä oli kiire lounasvaraukseen.

Lounaspaikka oli ensimmäinen kerta, kun olen ollut ns. fine dining-ravintolassa, missä annokset ovat pieniä ja taiteellisia. Onneksi vaihtoehdoista löytyi myös lihalautanen, tilasin sen. Siinä oli kolmenlaista lihaa, joista kahta en tunnistanut (ulkonäön perusteella vaikkaisin sianlihaksi ja jonkinlaisen siipikarjan lihaksi, mutta maut olivat aivan tuntemattomat). Jätin pienen palan naudanlihaa viimeiseksi siltä varalta, että muu ruoka maistuu pahalta ja paha maku pitää huuhtoa pois syömällä jotain, mistä varmasti pitää. Lautasella oli myös yksi kirsikkatomaatti, pikkuinen puolikas peruna ja pari tunnistamatonta vihannessiivua sekä oranssia koristetöhnää (jotain soossia, jota oli levitetty lautaselle muutama raita kuin siveltimenveto esteettisistä syistä). Sain syötyä lihat, tomaatin ja perunan mutta vihannekset oli pakko jättää (ne eivät olleet raakoja. Kokeilin niitä, siltä varalta että maagisesti kykenisinkin syömään näitä vihanneksia ja pikkusormen kynnen kokoinen pala riitti kertomaan että ei, tähän ei minun mahani kykene). Jälkiruoka oli jälleen seisova pöytä-periaatteella, ja sisälsi ilokseni paljon tuoreita hedelmiä, eksoottisiakin. S hämmästeli lautaselleni poimimaani rambutania, hän ei ollut koskaan nähnyt moista hedelmää. Selitin, että se on vähän samanlainen kuin litsi, ainoastaan karvaisemmalla kuorella, ja litsit hän tunsi.



Bussipysäkki oli jyrkän mäen yläpäässä. Sinne noustiin maailman pienimmän monorailin kyydissä. Mikä oli hyvä, koska ylämäkeen tarpominen siinä helteessä olisi ollut kovaa työtä.

Sitten palasimme odottamaan bussia takaisin Osakaan. Nukuin hieman paluumatkalla, herätys oli ollut niin aikaisin. Osakassa S halusi vielä tarjota minulle illallisen. Hän kysyi mitä haluaisin syödä, ja ajattelin, että vaikka kohtelias tapa on sanoa, että kyllä minulle kelpaa mikä hyvänsä mistä sinä pitäisit, syötyämme nyt näin monta kertaa yhdessä voisin esittää toiveen. Sanoin, että pidän liharuuista (minkä hän varmaan oli jo arvannut, syötyäni lihaa kaikilla edellisillä aterioillamme). Menimme ravintolaan, missä tarjoillaan raakaa lihaa, jonka saa itse kypsentää pöydällä olevalla kuumalla grillauslevyllä. Tämä oli minusta viehättävä idea.



I fail at food pictures. Mieleeni tuli ottaa kuva vasta sitten, kun olin jo syönyt lähes kaiken.

Lihan lisukkeena oli riisiä. Paistaa sai myös vihanneksia ja sieniä, mutta jätin ne kaikki S:lle. Osa lihoista oli ihan jumalaisen herkullista, varmasti korkealuokkaista, enkä ole aiemmin maistanut mitään vastaavaa. Joukossa oli myös pari vähän vähemmän korkealuokkaista, rustoisempaa lihapalaa, joita pureskellessa meinasi tulla oksennnusrefleksi, mutta onnistuin nielaisemaan ne. Kaikki sanovat, että japanilaisessa ruuassa on vähän rasvaa, mutta sianlihasuikaleissa oli kunnon laardiraidat, mikä teki niiden syömisestä hieman haastavaa (koska grillatessa nuo rasvapalat sitkeytyivät ja muuttuivat aika hankaliksi syödä) eikä ollut veistä millä leikata niitä irti. Riisi lihan jälkeen auttoi nielemään epämiellyttävät lihat, sen neutraali maku ja rakenne "puhdisti" kurkun ja sai sen lopettamaan "oksennanko vai en"-nykimisen, jonka pahan ruuan nieleminen aiheutti. Haarukallinen riisiä ja pallealihas lakkaa yskimästä, no niin, voidaan ottaa seuraava. Kyllä niitä hyviäkin lihoja oli, ne oli leikelty sopiviksi suupaloiksi, jotta ne voi poimia puikoilla ja syödä sellaisenaan. Niitä sai myös dipata mausteliemiin (ei kastikkeeseen, vaan lihaliemen kaltaiseen) ja minäkin kokeilin varovasti näitä liemiä ja yllätyksekseni ne olivat herkullisia. Riisin söin haarukalla, lihoja söin puikoilla (väärällä otteella mutta ei sen niin väliä). Tälläkin kertaa S kehotti minua syömään reippaasti, mutta en millään jaksanut koko annosta loppuun. Grillille jäi pari kolme lihapalaa mutta minun mahani oli halkeamispisteessä. Hän olisi vielä tilannut lisää, mutta sain hänet vakuuttuneeksi, että olen kylläinen. Edelleen, en moiti S:ta siitä, että hän on ruokkinut minua näin hyvin, toivon vain hänen ymmärtäneen, ettei kieltäytymiseni johtunut siitä, että ruoka olisi pahaa vaan siitä, että pieneen mahalaukkuuni ei millään mahtunut enempää.

S saattoi minut hotellille ja hyvästelimme sydämellisesti. En edes halua ajatella kuinka paljon rahaa hän laittoi päiviimme, sillä hän maksoi kaiken (no, minä ainakin tarjouduin maksamaan osuuteni, mutta ymmärrän olla tyrkyttämättä rahojani jos toinen on päättänyt haluavansa tarjota minulle). Olen iloinen, että hän piti kovasti lahjasta, jonka toin hänelle (Kalevala Korun Tintti). Hotellihuoneeseen päästyäni olin taas super väsy ja ähky, joten kaaduin vuoteeseen ja sammuin. Olisin mielelläni käynyt siinä pienessä lesbobaarissa toistamiseen mutta olin aivan liian väsynyt.

S:n kanssa vietetyt päivät menivät minusta hyvin, ja S ainakin itse vakuutti, että oli iloinen tavatessaan minut ja että hänellä oli hauskaa. Toivottavasti osasin olla ystävällinen ja kohtelias.

West Side Story

Ajoitin lähtöni teatterille siten, että en olisi pahasti etuajassa, koska en halunnut hikoilla hienoja teatterivaatteita läpimäriksi. Jouduin kuitenkin odottamaan ulkona aika kauan, sillä teatterin ovet avautuivat vain puolisen tuntia ennen esityksen alkua (olisivat päästäneet katsojat aulaan vilvoittelemaan aikaisemmin).



Seuraavaksi minun oli metsästettävä faniklubi. Olin ensimmäistä kertaa ostanut liput faniklubin kautta, ja niitä ei postiteta kotiin vaan ne noudetaan samana päivänä teatterin lähistöltä. Sain vinkin, että tässä kyseisessä teatterissa faniklubit kokoontuvat yläkerran aulassa. Yläaulassa oli myös myyntipöytä täynnä fanirihkamaa, jota suosikkini naama tai nimikanjit koristivat. Se oli hämmentävä mutta ylpeyttä herättävä näky. Suosikkini on nyt alfauros, ja se tarkoittaa, että hänen nimissään myydään eniten krääsää. Ostin lehden ja pyyheliinan, jolla taputtelin pahimmat hiet otsaltani.

Löysin faniklubin (se oli merkattu suosikkini kanjimerkeillä), mutta he eivät puhuneet sanaakaan englantia. Onneksi minulla oli klubikortti, jossa luki nimeni ja jäsennumeroni, ja sillä sain lippuni. Kenties kielikynnyksen vuoksi kukaan faniklubista ei puhutellut minua teatterilla, juttelivat vain keskenään, enkä minä uskaltanut työntää nokkaani muiden seurueeseen ja alkaa selittää englanniksi. Olin myös periaatteessa "vieraan" klubin reviirillä, sillä kun Takarazukan näyttelijän faniklubi kasvaa liian isoksi, se jaetaan kahteen osaan; itäklubiin (Tokion seutu) ja länsiklubiin (Takarazukan kylän ja Osakan seutu). Minä olen itäklubissa, koska ulkomaalaisia faneja kannustetaan liittymään itään (siellä oletettavasti on enemmän englannintaitoista porukkaa), mutta tämä musikaali esitettiin Osakassa, mikä on länsiklubin turffi. Itäklubilaiset saavat toki ostaa lippuja länsialueen esityksiin, mutta jotkin klubiaktiviteetit ovat ulkopuolisilta kiellettyjä (en esimerkiksi saa osallistua länsireviirillä "irimachiin", tapaan, jossa faniklubin jäsenet tapaavat tähden aamulla teatterin ovella ja toivottavat hänelle hyvää työpäivää.).

Olin hieman harmistunut, että sain aika huonon istumapaikan, B-istuimen kolmannesta kerroksesta (SS- ja S-paikat ovat parhaat, sitten A- ja viimeisenä B-paikat). Sain sentään hieman rahojani takaisin klubilta, koska takapaikka maksaa vähemmän kuin etupaikka. Korkealta toki näki lavan hyvin, kun näyttelijät eivät seisseet toistensa edessä. Oopperalasit tuli testattua. Ne ovat hieman hankalat, koska niiden läpi tiirailu jostain syystä rasittaa silmiäni ja koska on vaikea pitää käsiä vakaana, jolloin näkymä vähän tärisee. Tanssit ja joukkokohtaukset katsoin ilman, mutta kun Suzuho oli yksin lavalla tai kahdestaan Madokan kanssa, käytin kiikareita. Se oli hyvä, koska ilman niitä en olisi nähnyt Suzuhon kasvojen ilmeitä tarkasti.

Katsoin West Side Story-elokuvan muutama kuukausi ennen matkaa. Ja minun on myönnettävä, että en pitänyt siitä. With few rare exceptions, I don't like Broadway shows or American musicals in general, and unfortunately West Side Story isn't one of those exceptions. Ensinnäkin koko tarina haiskahtaa laiskalta Romeo&Juliet AU fanficiltä. Mutta siitä puuttuu R&J:n viehätys, Shakespearen lyyrinen kauneus, mielenkiintoiset hahmot ja riitapuolten tasapäisyys. Yhdessäkään R&J-tulkinnassa minua ei ole kannustettu valitsemaan puolia, Montaguet ja Capuletit ovat yhtä vastenmielisiä ja verenhimoisia. Mutta WSS:ssä en voi olla tuntematta paljon suurempaa kuvotusta Jettejä kohtaan, koska heidän rasisminsa kuvottaa minua. Olen kuullut, että alunperin molempien jengien oli tarkoitus olla vähemmistöjä, ja muistaakseni elokuvassa kerran tai pari jotain Jettiä haukutaan puolalaistaustan vuoksi, mutta se ei silti mitenkään ole sama asia kuin se rasismi, jota Sharkit kohtaavat. Vaikka sinulla olisi maahanmuutajataustaa, on silti aivan eri asia "when you are white in America." Ja on myönnettävä, että kun päästiin kohtaukseen, jossa Anita tulee varoittamaan Jettejä, että Chinolla on ase ja se etsii Tonya, ja sitten se, mitä Jetit tekevät hänelle... niin minä lopetin katselun. Hyi helvetti.

Mielipidettäni West Side Storysta ei nosta sekään, että se on mielestäni hyvin ruma elokuva. Laulut ovat parhaimmillaan tylsiä, pahimmillaan ärsyttäviä korvamatoja (kun katsot tämän leffan, Tony laulaa päässäsi viikkoja joko MARIIAA tai TONIIIGHT TONIIIGHT. Shut up, Tony!). Puvut ja setit ovat karuja ja rumia. Minä en ole New Yorkista, minusta sen katukuva kanaverkkoaitoineen ja teräspalotikkaineen ei ole visuaalisesti viehättävä, eivätkä sen katujengien lenkkarit ja hupparit saa kantajiaan näyttämään kauniilta. Ainoa elokuvan valopilkku oli tanssit, jotka toisinaan olivat oikein hienoja ja varsin haastavia, mutta niistäkin osa oli aika rumia ja outoja. Elokuvan näyttelijät eivät tietenkään voineet mitään sille, että olivat rumia miehiä (eikä Marian näyttelijä voinut mitään sille, ettei ollut oikeasti latino). Tämä vain ei ollut elokuva minun makuuni ollenkaan. Rumia ihmisiä rumissa vaatteissa laulamassa rumia lauluja ja tanssimassa rumia tansseja rumissa ympäristöissä.

Olin kuitenkin varovasti toiveikas Takarazukan version suhteen. Tiesin promokuvien perusteella, että vaatetus ei ainakaan ollut paljon parempi (vaatteet olivat vähän vähemmän nuhjuisia, mutta silti katumuotia, ja vaikka näyttelijöistä oli varmasti kivaa olla lenkkareissa korkokenkien sijaan, lenkkarit ovat rumia kenkiä), mutta ainakin nämä näyttelijät olivat kauniita naisia, eivät rumia miehiä. Ja luotin heidän näyttelytaitoihinsa, ehkä he saisivat minut oikeasti välittämään hahmoista, jotka olivat minulle yhdentekeviä leffassa.

Pidin tästä West Side Storysta paljon enemmän kuin elokuvasta, vaikka ei se edelleekään suosikkimusikaaleihini kuulu. Suzuho oli hyvin komea ja lauloi hienosti. Hänestä näki, että tämä rooli merkitsee hänelle paljon. Olin iloinen, että hänen romanttiset kohtauksensa Madokan kanssa vaikuttivat luontevilta. Madoka oli toki edelleen hieman teini, mutta niinhän Marian kuuluu olla. Ennen Suzuho on jättänyt hieman tilaa väliin koskettaessaan naisroolinesittäjiä, mutta nyt näin kun hän laittoi kätensä Madokan olkapäälle ja oikeasti puristi sormiaan, joten on oppinut olemaan pelkäämättä koskettamista. Suukot olivat myös varsin viehättäviä. Leffassa Tony ja Maria viettävät romanttisen yön yhdessä ja minä olin utelias näkemään, pitäisikö Takarazuka tämän kohtauksen vai muuttaisiko sen kesympään muotoon. Ei kesyttänyt. Aluksi näytti siltä, että Tony ja Maria vain istahtavat vierekkäin sängylle ja valot pimenevät, mutta sitten juuri ennen valojen sammumista Suzuho lempeästi työntää Madokan makuulle ja kumartuu hänen puoleensa antaakseen suukon... ja kun valot syttyvät seuraavana aamuna, he makoilevat vierekkäin lakanoihin sotkeutuneena, eikä Suzuholla ole takkiaan...

Jos minun on jokin kritiikin sana annettava, niin se on se, ettei Suzuho oikeastaan juuri saanut tanssia. Kaikki tanssit olivat joukkotansseja, joihin Tony ei osallistunut. Tanssit olivat kyllä yhtä vaikuttavia kuin elokuvassa, heillä on ollut alkuperäinen koreografi opettamassa. Hyvin haastavia ja Takarazukalle epätyypillisiä koreografioita. Silti, tanssiminen on Suzuhon suurin vahvuus, joten oli hieman haaskuuta, ettei hän saanut esitellä taitojaan.

Aizuki Hikaru esitti Bernardoa, Marian veljeä ja oli oikein hyvä roolissaan (ei vetänyt överiksi kuten esittäessään Luchenia Elisabethissa). En tiedä, kuka esitti Jettien poikatyttöä (sitä lyhyttukkaista tyttöä, joka olisi kovasti halunnut olla yksi pojista kuin Viisikon Pauli konsanaan, mutta jota pojat eivät huolineet mukaansa koska ovat kuvottavia seksistejä) mutta kuka hyvänsä se oli, hän näytteli upeasti. Rikun Chino jäi vähän kylmäksi, mutta se johtuu siitä, että minusta Chino on aika tylsä hahmo, jonka ainoa pointti on olla Marian järjestetty sulhanen.

Sakuran Anita oli hieno. Olen aina hieman huolissani, kun miesroolinesittäjä laitetaan naisrooliin, koska kaikki eivät osaa esittää feminiinisyyttä oltuaan vuosikaudet miesrooleissa. Mutta Sakura ei vaikuttanut mieheltä mekossa, vaan oikealta naiselta, ja oli sopivan räväkkä ja tulinen latinoneito. Epämiellyttävä kohtaus, jossa hän menee Jettien luo, oli kauhistuttava. Kuten sen kuului ollakin. Aina aikaisemmin, kun Takarazuka on esitellyt seksuaalista ahdistelua tai suoranaisia raiskausyrityksiä, ne on aina yritetty pukea jonkinlaiseksi viettelyksi ja leikiksi (kuten Bastiljin Rakastavaisissa kreivi Artois:n itsekehulaulu, jonka aikana hän koettaa juottaa Olympelle lemmenjuomaa). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun se on todella tehty raa'aksi ja riisuttu kaikesta romantisoinnista. Sydäntäni kylmäsi kuulla pelko Anitan äänessä ja nähdä hänen yrittävän pakoon vain joutuakseen piiritetyksi ja... hyi helvetti. Onneksi Ema Naoki rientää paikalle ennen kuin pahin ehtii tapahtua, mutta Sakuran kirkaisut kummittelevat mielessäni vielä kauan. Hän on hyvä näyttelijä, kun osasi esittää tällaisenkin kohtauksen niin uskottavasti, että minun teki mieli loikata alas kolmannesta kerroksesta pelastamaan hänet.

Madokan puhe Tonyn kuoleman jälkeen oli hyvin vakuuttava, kun kaikki hiljenivät ja jähmettyivät paikoilleen. Moni nyyhkytti teatterissa, minullakin meni teatterikiikarien linssit sumuun. Ottaen huomioon kuinka huonosti Madoka sai lava-aikaa ensimmäisessä suuressa revuessaan, Citrus Breezessa (ne hiljensivät DVD:llä hänen ainoan soololaulunsa perkele), olin iloinen, että hän sai tässä osoittaa näyttelijäntaitonsa. Hänen vastuullaan oli tuoda katsojalle tragedian kohokohta, puristaa meistä katharsiksen puhdistavat kyyneleet. Kyllä hänestä hyvä alfanaaras tulee, kunhan hän saa esittää aikuista naista välillä.

Takarazukassa on perinne, että kuolleet hahmot tulevat hyvästelemään yleisön valkoisiin pukeutuneena (so called "afterlife epilogue"). Tämä show oli poikkeuksellinen siinä, että kun Tony kuolee, hän on poissa eikä palaa. Mikä on hyvä. Vaikka tuonpuoleis-epilogi sopii joihinkin tarinoihin täydellisesti (Romeo&Juliette) toisissa se on ollut häiritsevä ja huonosti tarinaan sopiva (Carmen). Jotta Marian raivoisa puhe lopussa olisi asiaankuuluvan kivulias, hänen menetyksensä täytyy olla lopullinen, ja siksi tuonpuoleis-epilogi ei kuulu tähän tarinaan.

Koska Broadway ja jenkkimusikaalit noin muutenkin haluavat ylläpitää elitististä asennetta, että jos haluat nähdä musikaalin, sinun on mentävä katsomaan sitä teatteriin (sucks to be you, Europeans!), on videotaltioinnit, edes TV-esityksiä varten, jyrkästi kielletty. Ymmärrettävästi tämä vituttaa minua melkoisesti. Koska tämä show ei milloinkaan tule saamaan DVD-levitystä, eikä esitystä Takarazukan omalla taivaskanavalla, jos halusin nähdä suosikkini ensimmäisen roolin ryhmänsä alfauroksena, minun oli pakko matkustaa Japaniin.

Dreaming about rising up against tyrants (such as my unfair former employer), blood drinking (it's been way too long since I last tasted blood) and forgotten memories regarding love between two women.

Unessani asuin pienessä kylässä, joka koostui sievistä vaaleankeltaisista puutaloista, joissa oli valkoiset ikkunanpielet (ne muistuttivat hieman Pellinkiä, tätini kesähuvilaa). Kylää ympäröi toiselta puolen tiheä metsä ja toiselta puolen mittavat viljelmät, joissa kasvoi outoja hieman pensasmaisia, hieman köynnöstäviä kasveja, joissa kasvoi mustikan kaltaisia marjoja.

Kylässä asui yksinomaan naisia ja kummallisia puhuvia eläimiä, joiden ulkomuotoa en muista tarkkaan, vain sen, etteivät ne olleet minkään oikeasti olemassa olevan eläimen kaltaisia.

Uneni alkoi keskeltä suurta tragediaa. Joukko avaruusmiehiä oli valloittanut kylämme ja orjuuttanut meidät. Kaikki omaisuus oli kerätty yhden talon parvekkeelle, eikä sieltä saanut ottaa mitään. Ja meidät määrättiin raskaaseen työhön viljelmille. Salaa söimme nälkäämme välillä kourallisen marjoja, aina vilkuillen huolestuneena olan yli, näkikö vartija. Vartijoilla oli omituinen scifimäinen haarniska, sädepistooli aseenaan ja he liikkuivat leijuvalla laudalla.

Minua vitutti suunnattomasti, että työmme hedelmät korjaisi tuollainen leijulaudalla keikkuva luuseri, joka vain seisoskeli peukku navassa laittamatta tikkua ristiin tavoitteen eteen. Rehkiessäni viljelmillä sormet mustikasta punaisina, avauduin tunteistani yhdelle tytölle. Ja sitten, fucking out of nowhere, hän suuteli minua.

Minun uneni ovat yleensä epäselviä, lähinnä visuaalisia kokemuksia, mutta tuo suudelma tuntui järkyttävän todelliselta. Minä todella tunsin sen huulillani. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun minua on viimeksi suudeltu suulle. Jos joku olisi pyytänyt minua kuvailemaan, miltä se tuntuu, olisin kyllä osannut sanoa, että se on pehmeää ja lämmintä ja kivaa, mutta uni palautti elävästi mieleeni yksityiskohtia, joita olin jo unohtanut. Sen, miltä tuntuu, kun toisen huulet liikkuvat omiasi vasten ja reagoivat omien huultesi liikkeisiin, ja sen, että naisen huulet ovat pehmeyden ja lämpimän lisäksi niin sileät ja miellyttävät koskettaa. ja kuinka toinen jo hieman kiskoo päätään takaisin, että eikös tämä ollut tässä, mutta itse nojaat eteenpäin, että ei, vielä vähän aikaa, jooko. Ja sitten (tämä saattaa olla vähän TMI mutta I don't care, minä haluan muistaa tämän) se tunne, kun tyttö avaa huuliaan hieman ja koskettaa huuliasi kielellään pyytääkseen pääsyä syvemmälle, mitkään mahaperhoset ja selkäväristykset eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta.

So. Yeah. That happened.

Uniminäni oli onnesta soikeana saadessaan todisteen, että kaunis nainen pitää minua puoleensavetävänä. On surullista, etten muista, miltä tyttö näytti. Leijulautavartija kiirehti erottamaan meidät, että te siinä, vähemmän pussailua ja enemmän orjatyötä, mars! Jatkoimme uurastusta, mutta hiljaisella äänellä aloin juonia tytön kanssa, että meidän on päästävä noista avaruusmiehistä eroon. Ehdotin, että tapetaan ne yksitellen. Houkutellaan yksi erilleen muista ja sitten tapetaan se. Tyttö oli hieman skeptinen suunnitelmastani. Sä haluat vaan tappaa ne, jotta sä saisit tekosyyn juoda niiden veret. Minä en nähnyt tässä ongelmaa. Kylä pääsee tyranneistaan, minä saan verta juodakseni, it's win-win.

Myöhemmin tyttö vei minut parvekkeen salavarastolle. Meidän piti olla todella, todella varovaisia, koska jos jäisimme kiinni parvekkeella hillumisesta, olisimme kusessa. Roinan seasta hän osoitti minulle korillisen luovutettua verta pakkauksissaan. Että ota tuosta, jos verta tahdot. Ja jumaliste, se houkutus oli valtava. Käytännössä kuolasin muovipakkausten päälle ja sormenpääni nytkähtelivät pakkoliikkeenomaisesti, kun niitä syyhysi repiä paketit auki. Mutta en minä voinut. Nämä on sairaille tarkoitettua verta, selitin tytölle. Jos joku loukkaantuu ja ei saa verensiirtoa siksi, kun minä ahneuksissani join hänelle tarkoitetut veret... Okei mä ymmärrän, tyttö sanoi, mennään ja tapetaan yksi vartijoista.

On hämmentävää, että tyttö näytti huomattavasti motivoituneemmalta tappamaan vartijan vain saadakseen minulle verta, ei päästäkseen itse orjatyöstä.

Varastoparvekkeen alla oli kellari, joka oli täynnä lisää roinaa. Avasimme kellarin luukun ja pidimme huolen, että yksi vartijoista näki meidät, ennen kuin kiipesimme sisään. Hah, se seuraisi meitä varmasti. Piilouduimme kumpikin eri puolille kellaria. Siellä oli pimeää ja ahdasta ja rojun sekaan oli helppo piiloutua. Sydämeni löi kuin rumpu, kun vartija alkoi käydä rojuvuoria läpi löytääkseen meidät. Kesti ikuisuuden ennen kuin hän ohitti minun piilopaikkani, jolloin hyppäsin hänen suojaamattomaan selkäänsä ja kaadoin hänet rymisten lattialle.

En muista, kumpi meistä tappoi vartijan vai teimmekö sen tytön kanssa yhdessä, taistelu lattialla on sekasotkuinen ja sumuinen tapahtumasarja, josta muistan vain vartijan vihaiset huudot ja yritykset ravistaa meidät yltään. Hän ei milloinkaan kuulostanut pelästyneeltä tai tuskaiselta, jopa tarratessani hänen kaulaansa ja koettaessani tylpillä hampaillani repiä hänen laskimonsa auki, vihaiset huudahdukset eivät tauonneet. Huono haarniska btw, joka jättää kaulan paljaaksi. Jossain vaiheessa se vain oli ohi. Mies oli vaiennut ja lakannut liikkumasta, mutta pitelimme kumpikin häntä yhä lujasti, tarraten hänen kehoonsa koko painollamme. Olin saanut jotenkin kurkun avattua ja lämmin veri valui pitkin kellarin lattiaa, sillä se vuosi niin runsaana, etten ehtinyt juoda kaikkea, vaikka olinkin iilimatomaisesti purrut kiinni kaulahaavaan ja sottaisesti latkin verta niin nopeasti kuin pystyin. Jostain käsittämättömästä syystä miehen veri maistui kaninvereltä (kenties alitajuntani assosioi avatun kurkun kanin teurastukseen ja sitä seuraavaan tuoreen kaninveren makuun? I don't know. Dreams are weird.).

Sitten me kuulimme ääniä ulkoa. Voi ei, ne kuulivat kuolevan vartijan huudot. No, ei se mitään, jos sieltä tulee vain yksi vartija, me voidaan tehdä tämä uudestaan. Piilouduimme taas ja jätimme kuolleen vartijan keskelle kellarin lattiaa syötiksi, siinä toivossa, että seuraava tyyppi kumartuisi tutkimaan sitä, jolloin voisimme taas loikata selkään. Ja toivoimme kovasti, että sieltä tulisi vain yksi vartija, koska jos niitä olisi useampia, olisimme kusessa.

Uneni päättyi ennen kuin sain tietää, kuinka meidän kävi. Mutta en voi olla analysoimatta, että on kiintoistaa, että uni orjatyötä vastaan taistelemisesta tuli nyt, kun olen vasta vajaa kuukausi sitten päässyt vapaaksi työpaikasta, joka oli kolmanneksi inhottavin työ, missä olen koskaan ollut (toisteksi pahin oli siivous, joka hajotti ruumiini ja aiheutti minulle finanssikriisin pantatessaan työtodistustani yli kuukauden, jolloin en saanut työttömyystukea, ja pahin oli puhelinmyynti, jota kestin kolme tuntia ennen kuin olin valmis viiltämään ranteet auki ja työntämään naaman sirkkeliin.)

Anyway, tämä oli miellyttävä uni. Haluan ikuistaa tuon suudelman muiston, haluan muistaa, miltä se tuntuu. Ja oli mukava päästä juomaan verta, vaikka vain unessa. Toki mieluummin vähän vähemmän väkivaltaisesti, mutta sallin uniminälleni tyrannien veren, koska tekee psyykelle hyvää fantasioida maailmasta, jossa paha saa palkkansa.

I wish I had some blood right now.

And failing miserably!

Sain eräältä jenkkiverenjuojalta reseptin, joka kuulosti eksoottiselta. Verikuorrutteiset karamelliomenat. Tämä olisi joko jotain aivan mahtavaa tai kuvottavinta ikinä, joten minun oli pakko kokeilla.



Aineksina omenoita, kermaa, jauhoja, verta, voita ja suolaa, sekä päällysteeksi ruskeaa sokeria ja kanelia.

Ensin piti sekoittaa kerma, jauhot ja sokeri, ja sitten lisätä veri ja sekoittaa, kunnes tuloksena olisi tasaista, vaaleanpunaista möhjöä. Tässä kohtaa epäonnistuin jotenkin. Seos ei vaahtoutunut, vaikka kuinka sekoitin, vaan pysyi litkumaisena. Päätin lisätä sokeria ja jauhoja kunnes seos tulisi vähän tahnamaisemmaksi.

Sitten kuorin ja viipaloin omenat ja kuorrutin ne möhjöllä.

Sulatin voin pannulla ja aloin paistaa omenaviipaleita. Resepti käski paistaa, kunnes ne ovat rapeita päältä ja meheviä sisältä, ja sitten kieritellä sokeri&kaneli-seoksessa.

Jaahas.

Ei tullut rapeita eikä meheviä. Tuli pahvisia ja sisältä raakoja. Ja ulkokuori kovettui niin, ettei sokeripäällyste tarttunut.


Yeah, this was not a success.

Eivät nämä pahoja olleet. Mutta eivät erityisen hyviäkään. Paksu kuori ei maistunut kermalta, sokerilta eikä vereltä, se oli kuin pahvia olisi rouskuttanut. Täysin mautonta. Ja omenat tosiaan olivat jääneet raaoiksi ja koviksi.

No, tällä kertaa ei tullut takkia, tuli tupakkakukkaro. Mutta aina välillä on hauska kokeilla jotakin uutta, jos vaikka oppisi jonkun hyvän reseptin.

55,2 kg (yllättävän nopea nousu), 1 työpaikka (hurraa!), 0 tyttöystävää (mutta kävin tanssiaisissa), 0 veriannosta (ei edes pakasteverta)

Kun ihmiset sanovat pitävänsä keväästä, luulen, että useimmiten he tarkoittavat tätä osaa keväästä. Nurmikko alkaa vihertää, puut availevat lehtiään ja valkovuokot kukkivat metsän pohjalla. Poissa on alkukevään ankeus, paljaus, pöly ja sokaiseva valo. Tällaisesta keväästä minäkin pidän, mutta sitä kestää vain lyhyt hetki ennen kuin vuodenaika vaihtuu kesäksi. Mistä kesän katsotaan alkavan? Tuomen tai omenapuiden kukinnasta? Tervapääskyjen ilmestymisestä?

En saanut työpaikkaa Tampereelta, mutta onnistuin saamaan kesätyöpaikan pikkukylästä lähellä vanhempieni kotikaupunkia. Vanhempani ystävällisesti antavat minun asua yläkerrassa neljä kuukautta. Toki he yrittävät avustaa minua monin muinkin tavoin, mutta yritän pitää kiinni tietystä määrästä itsenäisyyttä. Raha-apu on toki tervetullutta siirtymävaiheessa, kun en enää saa työttömyystukea mutta ensimmäiseen palkkaan on vielä aikaa.

Ruoka-apu on ollut ylitsevuotavaa. Äitini ostaa täysin pyytämättä minulle ruokaa enemmän kuin ehdin syödä, ja koetan hyödyntää kaiken, koska ruuan pilaantuminen jääkaappiin on kamala synti. Tuntuu niin omituiselta olla jatkuvasti hyvin ruokittu. Viimeiset pari kuukautta, kun tuloni tekivät persnettoa, olen elänyt lähinnä viljalla ja sitruunamehulla (need citrus, to prevent scurvy). Leivoin känttyjä. Käntty on maidoton, munaton, rasvaton ja hiivaton leivonnainen, eräänlainen sämpylä, joka tehdään lisäämällä veteen ja vehnäjauhoihin kaikkea randomia, mitä ruokakaapista sattuu löytymään. Siirappia? Perunajauhoja? Mantelijauhetta? Sekaan vaan! Kohotetaan leivinjauheella. Yleensä ei hyvää seuraa, kun ruokaresepteillä aletaan hoopoilla, mutta sain tällä menetelmällä karsittua ruokakaapista vanhoja pakkauksia pois ja myönnetään, että tumma siirappi antoi käntylle ihan jännän sivumaun.

Vielä Tampereella ollessani kävin Setan mummolaakson kevättanssiaisissa. Pidän mummolaakson bileistä. Saatan olla nuorin henkilö paikalla, mutta musiikki ei soi huutamalla, biisit ovat vanhoja, hienoja klassikkoja ja ylipäätään tunnelma on miellyttävämpi kuin leimareissa. Meille opetettiin discofoxin askeleet, jotka olin ehtinyt unohtaa. Tanssijoita oli epätasainen määrä, joten minä jäin ilman paria. Harjoittelin askelia yksinäni. Myöhemmin illalla muuan herttainen vanha rouva haki minua tanssiin, mikä teki minut iloiseksi. Jos se olisi ollut vanha setä, en olisi suostunut, mutta koska hakija oli nainen, en ahdistunut ikäerostamme lainkaan. On myös myönnettävä, että minusta vanhemmilla naisihmisillä on tietynlaista karismaa, joka tulee nimenomaan iän myötä. Vasta lähdettyäni bileistä tulin ajatelleeksi, että olisin voinut pyytää jotain kaveriani seuraksi. Kaikki muut näyttävät aina tulevat paikalle ystäväporukassa ja valtaavat pöydän, jonka äärellä jutella. Minä vain istun yksinäni nurkassa ja odotan tanssia.

Pitänee selvittää, olisiko Lahden Setalla jotain ohjelmaa.

Omaisuuden arvostamisesta ja tärkeydestä

Koko ikäni olen satujen ja opettavaisten tarinoiden kautta kuullut, että tärkeää ei ole tavara vaan henkinen omaisuus. Kruunu ei tee kuningattareksi, timanttisormus ei tee solmittua avioliittoa sitovammaksi ja onnellisemmaksi eikä mukava vuode takaa hyviä yöunia. Elävässä elämässäkin olen kuullut, kuinka ihmisiä, jotka kiintyvät materiaan, pidetään pinnallisina, että sellaiset ihmiset välittävät vain asioiden ulkoisesta kauneudesta, kyvyttöminä ymmärtämään materiaalitonta kauneutta. Tavaroiden rakastaminen on kuin vain aavistuksen verran mielikuvitusolentoa rakastamista säälittävämpää. Ja siihen yhdistetään muita paheita, kuten kitsaus, ahneus ja epäsosiaalisuus. Vain aarrekasojaan vartioivat lohikäärmeet ja varjoissa lymyävät klonkut nostavat elottoman, verettömän esineen samalle (tai jopa korkeammalle) kiintymyksen tasolle, kuin se, mitä tavallisesti osoitetaan vain toisia eläviä olentoja kohtaan.

Kuitenkin uskon, että ainakin jollain tasolla kiintymys materiaan on ihmiselle luonnollista. Monet antavat leikkimielisesti nimiä autoilleen ja tietokoneilleen ja puhuvat niiden "käyttäytymisestä" kuin he puhuisivat keinoälyllä varustetusta robotista, jonka melkein voi sanoa olevan perheenjäsen. Vanhat lapsuudesta tutut esineet tai suvussa kulkeneet perintökalut kantavat mukanaan tunnesiteen taakkaa, samoin monet lahjaksi saadut tavarat, ja ylipäätään mikä hyvänsä, mihin liittyy voimakas, tunneperäinen muisto. Ajattelevana olentona ihminen on taipuvainen tarrautumaan muistoihin, ja niihin liittyvät esineet ovat kuin ankkureita, jotka sitovat muistot nykyisyyteen, kuin todisteena siitä, että menneisyyden sattumukset todellakin tapahtuivat.

En omasta mielestäni ole erityisen paha aarteenvartijalohikäärme. Mutta minulla on taipumus kiintyä syvästi materiaan. Johtuneeko aspergeriudestani, mutta tapaan alitajuisesti elävöittämään elotonta. Jokaisessa esineessä on palanen sen valmistajaa, edellistä omistajaa ja sen ominainen...   en nyt sanoisi "sielu" mutta sanotaan nyt vaikka "luonne." Jokainen esine kantaa mukanaan oman historiansa taakkaa.

Minä suren menetettyjä tavaroita. Tänään siivotessani huomasin, että reppuni sivutaskua koristanut, puinen lepakkopinssi on pudonnut jonnekin jollain matkallani. Se havainto pysäytti minut hetkeksi ja tunsin oloni tyhjäksi. Niin pieni ja mitätön esine. Mutta sain sen lahjaksi, muistaakseni Joonakselta, vuosia sitten ja olin ehtinyt kiintyä siihen. Muistan, miltä pinssin puinen pinta tuntui sormia vasten, kun hermostuksissani hiplasin sitä matkalla tyttöjen tanssiaisiin. Kaikki esineet tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän, mutta on aina kurjaa, kun se tapahtuu ennen "luonnollista poistumaa" eli käytössä hajoamista. Etenkin varkauden uhreiksi joutuneet esineet kirpaisevat. En luultavasti ikinä lakkaa suremasta varastettua polkupyörääni, Farocia.

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut siivoavani nurkista turhat tavarat. Muutama päivä sitten sain sen lopulta aikaiseksi varaamalla pöydän kirpputorilta. Kuitenkin, kun minun sitten piti alkaa pinota myyntiin vietäväksi tavaroita, huomasin, että päätös ei aina ollut helppo. Tottakai minulla oli paljon täyttä rojua, kuten vaikka kirjoja, joita en enää tulisi lukemaan, koska en enää pitänytkään niistä. Mutta monen esineen kohdalla kävin sisäisen keskustelun, jossa toinen osapuoli moittii, että et ole edes vilkaissut tätä tavaraa aikoihin, tiesitkö edes, että sinulla sellainen on, et tee sillä enää mitään, ja vastaukseksi toinen osapuoli sanoo, mutta kun minä tykkään siitä, tiedän että se on täysin hyödytön enkä enää käytä sitä, mutta se on minun omaisuuttani eikä kukaan voi vaatia minua antamaan sitä pois. Se kuuluu minulle, eikä minun tarvitse tehdä kenellekään selontekoa siitä, miksi pidän sen.

"Your umbrella is full of holes!"
"Yeah, that's why I got it cheap!"
"But it's useless to have an umbrella that's full of holes."
"I like the colour. And I guess I like useless things."

Vaikein päätös oli luopua miekasta. Ei tietenkään siitä, jota käytän harrastuksessani. Kauan sitten, kun asuin vielä Lahdessa, näin kirpputorin ikkunassa kauniin miekan koristeellisen huotransa kera ja maksoin siitä melkoisesti. Se on terävä, joten sillä ei voi harjoitella. Eikä sen kahvaa ole tehty käteensopivaksi, joten se lienee täysin seremoniallinen teräase. En voi harjoitella sillä, se ei ole kenenkään oman sukulaiseni perintömiekka, enkä minä edes tiedä, mille sotilasarvolle/tohtorille/muulle korkealle viralle tämänkaltainen miekka kuuluu. Minulla ei ole tähän miekkaan tunnesidettä, eikä minulla ole hajuakaan sen historiallisesta arvosta. Kaikin puolin olisi parempi, että koetan saada sen siirrettyä eteenpäin jollekin alan harrastajalle, joka tunnistaa sen ja osaa sitä minua paremmin arvostaa. Mutta silti, se on niin kaunis esine, todella koristeellinen, ja vaikka kahva ei ole ergonominen, siinä on kaikille teräaseille ominaista funktionaalista kauneutta. Minusta miekat ovat mittasuhteiltaan ja ulkonäöltään kauniita, koska kaikki niissä palvelee tarkoitustaan eikä niissä ole mitään ylimääräistä, kuten ei soittimissa tai työkaluissakaan, jotka myös ovat funktionaalisella tavalla kauniita. Päätin kuitenkin myydä miekan. Vaikka pidän siitä, on sääli, että niin kaunis esine pölyttyy varastossani. Se ansaitsee paremman kodin.

Tietynlainen tavara ansaitsee tietynlaisen kodin. Syksyllä sain tädiltäni lahjaksi erittäin arvokkaan kirjahyllyn. Sen on suunnitellut Eliel Saarinen ja näitä tismalleen tämännäköisiä hyllyjä on olemassa yhden käden sormilla laskettava määrä. Onhan se ihan jumalattoman kaunis huonekalu, mutta sen vastaanottaessani tunsin hieman vaivaannuttavaa häpeää omasta vaatimattomasta kodistani. Tuollainen kalleus minun olisi laitettava halpis-lundiahyllyn viereen, se tuntui jotenkin...  väärältä. Tämänkaltainen esine ansaitsisi päästä jonkun asiantuntevan antiikkiharrastajan kotiin, joka todella osaisi arvostaa sen historiaa, jonkun sellaisen kotiin, joka rakastaa tällaisia huonekaluja ja ymmärtää niiden arvon. Minulle se on vain kaunis kirjahylly siinä missä muutkin, halvat kirjahyllyt. Minusta tuntuu, etten ansaitse sitä. Tätini oli pienempään asuntoon muuttaessaan harkinnut sen myymistä, mutta kuullessaan, että olen hyllyn tarpeessa, hän halusi lahjoittaa sen minulle, sillä hänestä olisi mukavampaa, jos se pysyisi suvun hallussa. Ymmärrän tätini ajattelua hyvin. Hän ei voi pitää hyllyä, muttei aivan hennoisi sitä tuntemattomalle myydäkään. Nykyisellä järjestelyllä hylly on tallessa, sillä minä en sitä myy, kuin vasta äärimmäisessä finanssikriisissä. En ehkä osaa arvostaa hyllyä kuten antiikkiharrastaja arvostaisi, mutta osaan arvostaa siihen liittyvää tunnesidettä, sitä mitä se on merkinnyt tädilleni.

Aiemmin puhuin murheesta, jonka rakastetun esineen katoaminen aiheuttaa. Sen vastapainoksi on puhuttava kadonneen esineen löytämisestä. Ensimmäistä japaninmatkaani varten ostin ensimmäistä kertaa Kalevala Korun. Olen ostanut niitä lahjaksi muille, mutten koskaan itselleni, sillä oikeat korut ovat kalliita ja pronssinen kulkijan amulettini on yleensä riittänyt pukukorusta. Halusin kuitenkin olla teatterissa oikein edustava. Ostin Naisen Äänen. Sen hopeaisessa, hieman lumihiutalemaisessa muodossa on jotakin todella siroa ja silmäämiellyttävää. Teatteriin mennessäni sidoin sen kaulaani vaaleansinisellä silkkinauhalla. Suomeen palattuani en löytänyt sitä enää mistään ja olin jo pettyneenä tuuminut, että sen oli täytynyt jäädä hotellihuoneeseen. Uutta en ostaisi, kahdesti en sellaista rahasummaa uhraisi. Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, kun kaivelin piironginlaatikoita jaotellen mitkä tavarat pidän ja mitkä vien kirpputorille, löysin sen sattumalta. Olin tunkenut sen lahjalippaaseen, jossa rannekelloni oli aikoinaan tullut. Se oli vielä pujotettuna siniseen silkkinauhaansa. Aion ottaa sen mukaan seuraavalle japaninmatkalleni. Tämän esine kuuluu teatterimuistoihin, joten teatteriin sen on palattava.