Japanin muistoja, osa 1
Sep. 8th, 2018 03:12 pm![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
cityvampireSaapuminen Osakaan
Elokuun alussa matkustin kolmatta kertaa Japaniin, tällä kertaa Osakaan. Olin ensimmäistä kertaa matkustamassa yksin, maahan, jonka kieltä en sujuvasti osaa ja jonka kirjoitusta en osaa lukea. Joten luonnollisesti minua jännitti kovasti. Toisaalta oli helpompaa ja nopeampaa tehdä päätöksiä, kun ei tarvinnut joka tienristeyksessä pysähtyä neuvottelemaan, että minne käännytään.
Lentokentältä otin junan Umedaan, joka on Osakan keskustaa. Kun astuin ensimmäistä kertaa ulos junasta, korvani täytti laulukaskaiden melkein tinnitykseen suristava äänekäs siritys. Kun kävimme Tokiossa 2014, kaskaiden laulu oli vienoa, uneen tuudittavaa taustaääntä. Joko nämä osakalaiskaskaat ovat astetta kovempia viuluniekkoja tai sitten niitä oli tuhansittain enemmän.
Aina ennen junan lähtöä väliasemilta, kuului kännykän merkkiääntä muistuttava pimputus, joka varoitti, että ovet sulkeutuvat nyt ja matka jatkuu. Nämä olivat joillain asemilla yksilöllisiä melodioita. Yhdellä asemalla varoitusääni pimputti "I've been working on the railroad." Vitsikästä.
Hotellin löytäminen oli hankalaa. Ehkä kyseessä on kohtalaisen uusi paikka, sillä sitä ei löytynyt kartoista (minulla oli useita karttoja tulostettuna, ja ne olivat jokseenkin hyödyttömiä) eivätkä paikalliset tienneet siitä mitään. Lentomatka, junamatka ja päämäärätön haahuilu ja eksyminen hotellia etsiessä oli aivan helvetin uuvuttavaa, kun ulkona oli sauna ja aurinko oli kirkas. Vastoinkäymisiä matkalla oli myös se, etten löytänyt mistään koppalakkeja (kokemukseni mukaan aina kannattaa kysyä univormupukuisilta tyypeiltä), joilta kysyä tietä, enkä yllättävää kyllä juoma-automaatteja kokonaiseen tuntiin (aaargh), ja yhdessä kohtaa minun piti päästä tien yli, mutta tietä reunusti korkea aita eikä kumpaankaan suuntaan mennessä löytynyt suojatietä.
Lopulta onneksi pääsin perille. Hotellihuone oli pieni, mutta sänky iso, ja pääasia, että oli ilmastointi. Suhteellisen halvaksi hotelliksi se oli todella hyvällä paikalla, aivan keskustassa ja noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemasta. Ja, mikä tärkeintä, kivenheiton päässä teatterista.
Japanin kesä on infernaalisen kuuma. Joka päivä reippaasti yli kolmekymmentä astetta ja korkea ilmankosteus saa selkää pitkin valuvan hien tuntumaan erityisen nihkeältä. Suomessa hellettä vastaan taistellaan järvissä uinnilla ja jäätelön syömisellä, Japanissa selviytymistekniikka on erinomaisesti ilmastoiduissa sisätiloissa hengailu ja kylmät juomat. Ihastuin ikihyviksi paikallisiin hedelmämehuihin. Täällä Suomessa mehut ovat joko happamia tai uivat sokerissa, mutta nämä olivat juuri sopivan raikkaita ja makeita. Pakatessani laukkuani lähtöaamuna pakkasin mukaan useita tölkkejä mehua. Jokseenkin huvittavaa trokata halvan viinan sijaan Tropicanoa.
Kun olin saanut tavarani purettua, siistiydyttyä ja metsästettyä lähimmän paikallisen konbinin (conveniense store, tyyliä paikallinen Sale), mistä olin hankkinut kuivattua naudanlihaa, appelsiinimehua ja kokista (kotoa tuodun ruisleivän lisäksi näistä koostui suurin osa ravinnostani Japanissa), lähdin tapaamaan paria ruotsalaista Takarazuka-fania, jotka myös sattuivat juuri silloin olemaan matkalla Japanissa. He olivat aiemmin päivällä käyneet katsomassa West Side Storyn ja lähtisivät myöhemmin illalla kohti Tokiota, joten saapumispäiväni oli ainoa kerta, jolloin saatoimme tavata.
Vaikka olin jutellut pariskunnan kanssa aiemmin striimeissä ja vastaavaa, minua ujostutti, koska en puhu englantia kovin sujuvasti enkä ollut varma, viihtyisivätkö he seurassani. Etenkin, kun minulla on aiemmin ollut heidän kanssaan erimielisyyksiä joistakin Takarazukan fanikulttuuriin liittyvistä asioista (minä olen faniklubissa ja niin ollen naimisissa japanilaisen fanikulttuurin kanssa, he eivät ole ja ovat siten vapaat tekemään ja sanomaan mitä haluavat), olin huolissani mitä he minusta tuumaisivat. Mutta he olivat hyvin ystävällisiä, mikä rauhoitti sydäntäni. Sitä luulisi, että on itsestäänselvää, että ystävät voivat olla eri mieltä asioista, mutta mitä enemmän liikun netin fandomympyröissä, sitä tiukempia huomaan joidenkin ihmisten kriteerien olevan ystävyydelle ja se huolestuttaa minua toisinaan. Joka tapauksessa, olin iloinen, että ruotsalaiset eivät tuominneet minua vaikka olinkin erilainen fani kuin he.
Olin yllättynyt, kuinka pehmeäsanaisia ja lempeitä ruotsalaiset olivat kasvotusten, koska netissä heillä on toisinaan ollut hyvinkin terävää arvostelua. He jopa kehuivat erästä näyttelijää, josta olin aiemmin saanut sellaisen käsityksen, että he pitävät tätä hyvin vähälahjaisena. Juttelimme paljon West Side Srorysta, ja he näyttivät minulle pienen mangapuodin, jolla oli myynnissä laatikollinen vanhoja Takarazuka-DVD:itä. Ostin kolme, kun olivat halpoja.
Pelkoni tosin toteutui ja he halusivat mennä syömään sushipaikkaan (ovat usein hehkuttaneet tykkäävänsä sushista, ja toisella heistä on mielipide, että inhottavasta ruuasta oppii pitämään, kun vain syö sitä tarpeeksi kauan, mistä olen ymmärrettävästi eri mieltä). Onneksi sieltä sai myös paistettua kanaa ja lohkoperunoita. Kokeilin pienen palan leivitettyä, paistettua tursasta. Pelkäsin sen olevan kamalaa (koko lafkassa leijui kuvottava kalanhaju) mutta yllättävää kyllä se ei oikein maistunut paljon miltään. Vähän kuin maailman laimeimmalta kanalta, erittäin mieto lihaisa aromi eikä juuri muuta. Ja älköön sanottako, etten kokeilisi koskaan mitään. Ravintolassa ei ollut haarukkaa tarjolla, enkä kehdannut pyytää sellaista, kun ruotsalaiset söivät puikoilla, joten minäkin söin tikuilla (vääräoppisella sormiotteella ja kerran pari ruokapala karkasi pinseteistä, mutta käytinpähän puikkoja).
Hyvästeltyäni ruotsalaiset lähdin etsimään teatteria, jotta varmasti osaisin mennä sinne ajoissa seuraavana päivänä, jolloin minun näytökseni olisi. Minulla meni valehtelematta kokonainen tunti, että löysin sen (the maps are all useless fucks!). Ja arvatkaa missä se oli? Käytännössä hotellini takana, kahden minuutin kävelymatkan päässä
Illalla palasin hotellille ja menin rentoutumaan kuumaan kylpyyn. Kesken kaiken alkoi kuulua outoa ääntä, ja ihmettelin, mistä se lähtee. Sitten tajusin, että se on puhelimen merkkiääni. Ei tosin oman puhelimeni vaan hotellin lankapuhelimen. Puolustelen hidasta sytytystäni sillä, ettei mieleeni olisi ikinä juolahtanut, että joku soittaa minulle hotelliin sen sijaan, että soittaa omaan puhelimeeni. Loikkasin ammeesta, heitin pyyhkeen lattialle ja kävelin sitä pitkin vastaamaan puhelimeen. Siellä soitti S, vanhempieni naapurin rouvan Japanintuttu, joka oli ensimmäisellä Japaninreissullamme näyttänyt meille Kiotoa. Olin luvannut viettää hänen kanssaan pari päivää. Sovimme puhelimessa missä tapaisimme ja mitä tekisimme. Tämäkin tapaaminen jännitti minua, koska ennen olin mennyt äitini ja naapurin rouvan seurassa, nyt tapaisin S:n yksin.
Elokuun alussa matkustin kolmatta kertaa Japaniin, tällä kertaa Osakaan. Olin ensimmäistä kertaa matkustamassa yksin, maahan, jonka kieltä en sujuvasti osaa ja jonka kirjoitusta en osaa lukea. Joten luonnollisesti minua jännitti kovasti. Toisaalta oli helpompaa ja nopeampaa tehdä päätöksiä, kun ei tarvinnut joka tienristeyksessä pysähtyä neuvottelemaan, että minne käännytään.
Lentokentältä otin junan Umedaan, joka on Osakan keskustaa. Kun astuin ensimmäistä kertaa ulos junasta, korvani täytti laulukaskaiden melkein tinnitykseen suristava äänekäs siritys. Kun kävimme Tokiossa 2014, kaskaiden laulu oli vienoa, uneen tuudittavaa taustaääntä. Joko nämä osakalaiskaskaat ovat astetta kovempia viuluniekkoja tai sitten niitä oli tuhansittain enemmän.
Aina ennen junan lähtöä väliasemilta, kuului kännykän merkkiääntä muistuttava pimputus, joka varoitti, että ovet sulkeutuvat nyt ja matka jatkuu. Nämä olivat joillain asemilla yksilöllisiä melodioita. Yhdellä asemalla varoitusääni pimputti "I've been working on the railroad." Vitsikästä.
Hotellin löytäminen oli hankalaa. Ehkä kyseessä on kohtalaisen uusi paikka, sillä sitä ei löytynyt kartoista (minulla oli useita karttoja tulostettuna, ja ne olivat jokseenkin hyödyttömiä) eivätkä paikalliset tienneet siitä mitään. Lentomatka, junamatka ja päämäärätön haahuilu ja eksyminen hotellia etsiessä oli aivan helvetin uuvuttavaa, kun ulkona oli sauna ja aurinko oli kirkas. Vastoinkäymisiä matkalla oli myös se, etten löytänyt mistään koppalakkeja (kokemukseni mukaan aina kannattaa kysyä univormupukuisilta tyypeiltä), joilta kysyä tietä, enkä yllättävää kyllä juoma-automaatteja kokonaiseen tuntiin (aaargh), ja yhdessä kohtaa minun piti päästä tien yli, mutta tietä reunusti korkea aita eikä kumpaankaan suuntaan mennessä löytynyt suojatietä.
Lopulta onneksi pääsin perille. Hotellihuone oli pieni, mutta sänky iso, ja pääasia, että oli ilmastointi. Suhteellisen halvaksi hotelliksi se oli todella hyvällä paikalla, aivan keskustassa ja noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemasta. Ja, mikä tärkeintä, kivenheiton päässä teatterista.
Japanin kesä on infernaalisen kuuma. Joka päivä reippaasti yli kolmekymmentä astetta ja korkea ilmankosteus saa selkää pitkin valuvan hien tuntumaan erityisen nihkeältä. Suomessa hellettä vastaan taistellaan järvissä uinnilla ja jäätelön syömisellä, Japanissa selviytymistekniikka on erinomaisesti ilmastoiduissa sisätiloissa hengailu ja kylmät juomat. Ihastuin ikihyviksi paikallisiin hedelmämehuihin. Täällä Suomessa mehut ovat joko happamia tai uivat sokerissa, mutta nämä olivat juuri sopivan raikkaita ja makeita. Pakatessani laukkuani lähtöaamuna pakkasin mukaan useita tölkkejä mehua. Jokseenkin huvittavaa trokata halvan viinan sijaan Tropicanoa.
Kun olin saanut tavarani purettua, siistiydyttyä ja metsästettyä lähimmän paikallisen konbinin (conveniense store, tyyliä paikallinen Sale), mistä olin hankkinut kuivattua naudanlihaa, appelsiinimehua ja kokista (kotoa tuodun ruisleivän lisäksi näistä koostui suurin osa ravinnostani Japanissa), lähdin tapaamaan paria ruotsalaista Takarazuka-fania, jotka myös sattuivat juuri silloin olemaan matkalla Japanissa. He olivat aiemmin päivällä käyneet katsomassa West Side Storyn ja lähtisivät myöhemmin illalla kohti Tokiota, joten saapumispäiväni oli ainoa kerta, jolloin saatoimme tavata.
Vaikka olin jutellut pariskunnan kanssa aiemmin striimeissä ja vastaavaa, minua ujostutti, koska en puhu englantia kovin sujuvasti enkä ollut varma, viihtyisivätkö he seurassani. Etenkin, kun minulla on aiemmin ollut heidän kanssaan erimielisyyksiä joistakin Takarazukan fanikulttuuriin liittyvistä asioista (minä olen faniklubissa ja niin ollen naimisissa japanilaisen fanikulttuurin kanssa, he eivät ole ja ovat siten vapaat tekemään ja sanomaan mitä haluavat), olin huolissani mitä he minusta tuumaisivat. Mutta he olivat hyvin ystävällisiä, mikä rauhoitti sydäntäni. Sitä luulisi, että on itsestäänselvää, että ystävät voivat olla eri mieltä asioista, mutta mitä enemmän liikun netin fandomympyröissä, sitä tiukempia huomaan joidenkin ihmisten kriteerien olevan ystävyydelle ja se huolestuttaa minua toisinaan. Joka tapauksessa, olin iloinen, että ruotsalaiset eivät tuominneet minua vaikka olinkin erilainen fani kuin he.
Olin yllättynyt, kuinka pehmeäsanaisia ja lempeitä ruotsalaiset olivat kasvotusten, koska netissä heillä on toisinaan ollut hyvinkin terävää arvostelua. He jopa kehuivat erästä näyttelijää, josta olin aiemmin saanut sellaisen käsityksen, että he pitävät tätä hyvin vähälahjaisena. Juttelimme paljon West Side Srorysta, ja he näyttivät minulle pienen mangapuodin, jolla oli myynnissä laatikollinen vanhoja Takarazuka-DVD:itä. Ostin kolme, kun olivat halpoja.
Pelkoni tosin toteutui ja he halusivat mennä syömään sushipaikkaan (ovat usein hehkuttaneet tykkäävänsä sushista, ja toisella heistä on mielipide, että inhottavasta ruuasta oppii pitämään, kun vain syö sitä tarpeeksi kauan, mistä olen ymmärrettävästi eri mieltä). Onneksi sieltä sai myös paistettua kanaa ja lohkoperunoita. Kokeilin pienen palan leivitettyä, paistettua tursasta. Pelkäsin sen olevan kamalaa (koko lafkassa leijui kuvottava kalanhaju) mutta yllättävää kyllä se ei oikein maistunut paljon miltään. Vähän kuin maailman laimeimmalta kanalta, erittäin mieto lihaisa aromi eikä juuri muuta. Ja älköön sanottako, etten kokeilisi koskaan mitään. Ravintolassa ei ollut haarukkaa tarjolla, enkä kehdannut pyytää sellaista, kun ruotsalaiset söivät puikoilla, joten minäkin söin tikuilla (vääräoppisella sormiotteella ja kerran pari ruokapala karkasi pinseteistä, mutta käytinpähän puikkoja).
Hyvästeltyäni ruotsalaiset lähdin etsimään teatteria, jotta varmasti osaisin mennä sinne ajoissa seuraavana päivänä, jolloin minun näytökseni olisi. Minulla meni valehtelematta kokonainen tunti, että löysin sen (the maps are all useless fucks!). Ja arvatkaa missä se oli? Käytännössä hotellini takana, kahden minuutin kävelymatkan päässä
Illalla palasin hotellille ja menin rentoutumaan kuumaan kylpyyn. Kesken kaiken alkoi kuulua outoa ääntä, ja ihmettelin, mistä se lähtee. Sitten tajusin, että se on puhelimen merkkiääni. Ei tosin oman puhelimeni vaan hotellin lankapuhelimen. Puolustelen hidasta sytytystäni sillä, ettei mieleeni olisi ikinä juolahtanut, että joku soittaa minulle hotelliin sen sijaan, että soittaa omaan puhelimeeni. Loikkasin ammeesta, heitin pyyhkeen lattialle ja kävelin sitä pitkin vastaamaan puhelimeen. Siellä soitti S, vanhempieni naapurin rouvan Japanintuttu, joka oli ensimmäisellä Japaninreissullamme näyttänyt meille Kiotoa. Olin luvannut viettää hänen kanssaan pari päivää. Sovimme puhelimessa missä tapaisimme ja mitä tekisimme. Tämäkin tapaaminen jännitti minua, koska ennen olin mennyt äitini ja naapurin rouvan seurassa, nyt tapaisin S:n yksin.
